Tänään päätin lähteä kuluttamaan sunnuntaitani valokuvaillen. Puinkin siis päälleni ja suuntasin kohti ulko ovea raikkaaseen kevät ilmaan. Hetken käveltyäni iski kylmyys mutta jatkoin matkaani. Kävelin ohi lähikaupan ja siitä asematunnelin läpi keskustaan päin. Alkoi harmittamaan suunnattomasti kolea sää joka näytti paljon paremmalta ikkunastani, puutkin olivat paljaita, kaikki oli tosi rumaa ja vannoin kuin pieni lapsi itselleni että en enään koskaan mene ulos huvikseni. Yritin sinnitellä hetken ja etsimällä etsiä jotain kukan nuppua tai lehden alkua mutta turhaan, sitten alkoi satamaan, käännyin takaisin kotiin. Kävelin kiukustuneena taas läpi asema tunnelin kohti edessä häämöttävää lähikauppaamme ja pysähdyin, sillä hetkellä tajusin kuinka sokea ja tyhmä olin ollut.
Suoraan vasemmalla puolellani heti aseman jälkeen oli se sama puinen aita samalla vanhalla paikallaan kuin ennenkin mutta siinä oli jotain uutta. Aidan lautoja koristi monta taulua, eri mallisia kokoisia ja näköisiä. Osa oli valokuvia, osa taas maalauksia. Otin kuvan ja jatkoin matkaa.
käveltyäni kymmenisen metriä eteenpäin näin edessäni oikealla puolellani pensaidenoksien takaa pilkottavan jotain värikästä. Kiiruhdin eteenpäin ja huomasin suuren kauniin taideteoksen seinässä joka ulottui sen toisesta päästä toiseen. Seinän yläreunasta laskeutui suuria puisia värikyniä joista valui kymmeniä eri värejä kohti maata. Värivalumien alapuolella oli suuri joukko mustavalkoisia ihmisiä ja ne nauroivat, ne todella nauroivat sateenvarjojensa alla ja niin nauroin minäkin.Tästä lähtien vaikka keli näyttää huonolta muutan synkät pilvet suuriksi värikyniksi ja sadepisarat värivalumiksi ja olen itse se ihminen tuolla sateenvarjon alla joka nauraa ja muistaa että on aina olemassa jotain kaunista. Otin kuvan ja menin kotiin hymyillen.
